ruumis-ruumis ongelma

Toissapäivänä kävimme Maisterin kanssa luistelemassa. Aluksi vain Maisteri luisteli, mutta se näytti niin mukavalta että minäkin uskaltauduin laittamaan hokkarit jalkaan ja nousemaan jäälle. Koska en ole luistellut noin kymmeneen vuoteen, menimme kentän ympäsi käsistä kiinni pitäen. Lopulta aivoni alkoivat muistaa miten pysyä pystyssä.
Olen aina ollut kaikkea muuta kuin urheilullinen. Koululiikunta oli hirveää kidutusta enkä liikkunut vapaaehtoisesti. Parikymppisenä kävin kuntosalilla mutta vain sen vuoksi että tajusin ettei kroppa kestä muuten.
Ajattelen edelleen kehoni olevan lähinnä säilytyspaikka aivoille ja sielulle. Välttämäntön paha, tomumaja jota on raahattava mukana koska ilman sitä en pysty maapallolla paarustamaan.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että suhtautuisin kehooni vihamielisesti, en vain kiinnitä siihen erityisesti huomiota ellei joku paikka vaadi korjaamista.

Kerjäläisten lakko

Olen elänyt joulupyhät yltäkylläisyyden keskellä ja syönyt hyvin ja hartaasti. Siksi onkin ollut liikuttavaa lukea Boris Simonin kirjaa Emmauksen Lumpunkerääjät. Kaikessa poeettisuudessaan kirja teki minuun vaikutuksen ja itketti.
Vielä tänäkin päivänä Euroopassa kuolee lapsia nälkään ja kylmyyteen, vielä tämänkin päivän ihmiset taistelvat ruuasta ja hyvinvoinnin rippeistä. Vielä tänäkin päivänä Helsingissä liikku kerjäläisiä.

Emmaus liikkeen perusajatuskiin kuuluu ajatus siitä, että ihmistä täytyy tukea ja auttaa mutta samalla hänen on otettava vastuu omasta toiminnastaan. Suomessa on keskusteltu paljon siitä, pitääkö kerjäläisille antaa rahaa, vai ei. Tähän asti minulla ei ole ollut peruteluja suuntaan tai toiseen, mutta Simonin kirja sai minut ajattelemaan asiaa.
Ihmisellä, niin köyhällä kuin rahakkaallakin on oikeus itsekunnioitukseen. Jos annamme kerjäläiselle lantin, tulemme samalla opettaneeksi hänelle, että hänen paikkansa on kadunkulmassa maahan polvistuneena, että hän on kerjäläinen eikä kykene muuhun. Opetamme tämän samalla myös kerjäläisen lapsille.

Silminnäkijä -dokumentissa muutama viikko sitten näytettiin millaisia ongelmia Romanian romanilapsilla on koulunkäynnissä. Romanikoulut ovat huonotasoisempia kuin valtaväsetön lapsille tarkoitetut. Lisäksi koululaisilla täytyy olla ruokarahaa ja tietysti talvikengät jotta hän kouluun pääsee.
Entäs jos koulun vieressä sijaitsisi soppakeittiö jossa koululaisten vanhemmat tekisivät vuorollaan heille lounaan, ja voisivat vaikka parantaa omaakin lukutaitoaan. Entä jos romanit Romaniassa alkaisivat vaatia omia oikeuksiaan ja parempaa elämää. Entä jos he hylkäisivät roolinsa avunsaajina ja ryhtyisivät aktiivisiksi kansalaisiksi, mitä tästä seuraisi?

Hurja hämeenkatu

Hämeenkadulla räjähti, istuin työmatkalla bussissa tuijottamassa sinisiä vilkkuvaloja jotka loistivat kilometrin päähän. Linja-auto kääntyi sivukadulle, pois tavanomaiselta reitiltään. Mutta päätyi kuitenkin oikeaan määränpäähän.

Tapauksesta puhuttiin tietysti työpaikan kahvihuoneessa, monta päivää. Keskustelijat päätyivät siihen, "että sellaisia roistoja ne kaikki ulkomaalaiset on" ja "niille hän ei ihmishenki merkitse mitään" jne

Minä piilouduin lehteni taakse ja koetin keksiä jotakin älykästä sanottavaa joka vähän pehmentäisi tunnelmaa, siinä kuitenkaan onnistumatta.

mun mummoni

Minulla oli kolme isoäitiä jotka olivat ns Järjestyksen ihmisiä. Heidän kotonaan oli aina siistiä. jopa maton hapsut oli kammattu suoriksi. Ruoka tarjoiltiin tarkalleen oikealla kellonlyömällä ja aikuiset ottivat ensin. Mummot olivat kuitenkin mukavia ihmsiä ja minulla on heistä oikein mukavia lapsuusmuistoja.

Vanhetessaan viimeisenä elossa olleen isoäitini persoonallisuus muuttui. Hänestä tuli hyvin pisteliäs, kärttyisä ja pitkävihainen. Aloin pelätä mummoa ja lopulta pelkäsin kaikkia hänen ikäisiään ja vähän nuorempia tätejä. Bussissa sain sydärin kun joku vanhempi rouvashenkilö istui viereeni ja välttelin tilanteita ja paikkoja joissa eläkeläiset liikkuvat, kuten pankkeja aamutuimaan ja apteekkeja iltapäivisin, minulla oli siis vaikea aviafobia.

Viime vuonna päädyin sattumalta työtehtäviin joissa olin tekemisissä mummojen kanssa joka päivä. Neuvoin heille käsityötekniikoita, keitin kahvia ja jutustelin. Kuuntelin mummojen härskejä vitsejä korvat punaisina ja tulin kerran huppeliin kun mummelit sujauttivat konjakkia kahviini. paranin siis aviafobiasta kertaheitolla ,kiitos mummot.

työelämän kurjistumisen lyhyt historia

15-vuotiaana tarvitsen rahaa, joten menen töihin. Palkka on minusta ihan hyvä, työtä on kohtuullisesti ja työkaverit ovat mukavia

 19-vuotiaana tarvitsen kesätöitä joten opettajani soittaa kaverilleen ja saan työpaikan kuukaudeksi. Tai oikeastaan 28:ksi päiväksi jotta työnantaja välttyy lomarahojen maksamiselta. Koko ajan on kauhea kiire. Vakituiset työntekijät haluaisivat minun jäävän pidemmäksi aikaa. Heistä haluaiaivat että talossa olisi yksi kesätyöntekijä kolemn kuukauden ajan. Nyt he joutuvat neuvomaan hommat kolmelle eri ihmiselle.

21-vuotiaana olen työttömänä  1.5 vuotta Masennun ja istun päivät baarissa juomassa kahvia ja kuuntelemassa vanhojen partojen turinoita. Onneksi saan opiskelupaikan.


24-vuotiaana saan työpaikan oppisopimuksella, paikkaa ei olisi ilman valtion maksamaa palkkatukea työnantajalle.Olen samassa firmassa töissä 4 kertaa, työsuhteeni loppuu aina toukokuussa. Tämäkin työnantaja välttyy siis lomarahoilta ja multa maksuilta kesällä. Kiire on kova koska työntekijöitä ja työaikaa on liian vähän. Ylityötunnit hyvitetään vapaina joten motivaatiota ylitöihin ei juuri ole. Firmassa puhutaan koko ajan lomautuksista ja uhkaillaan toiminnan lopettamisella ellemme ole tehokkaampia.


29-vuotiaana teen keikkatöitä tiskaajana, keittiöapulaisen ja rakennussiivoojana.
Saan paljon keikkoja olen kysytty koska olen harvoja firman työntekijöitä joka puhuu suomea.

Vuokratyöläisten ja vakituissen työntekijöiden välillä on juopa, emme paljon juttele. Toisaalta juttelulle ei ole aikaa mutta syynä on myös se, että joissakin yrityksissä vakituinen työntekijä on saatettu irtisanoa ja korvata vuokratyöläisellä. Olen siis syntipukki jonkun työkaverin erottamiselle. Vuokratyöläinen ei myöskään kannata valittaa epäkohdista koska hänet on helppo korvata toisella vuokratyötekijällä.

31-vuotiaana olen valmistunut unelma-ammattiini mutta alan työpaikat on siirretty halpatyömaihin. En uskalla ryhtyä yrittäjäksi joten olen jälleen työtön

Koulukiusattu

Keltaisessa lehdistössä julkkiksilla on tapana kertoa olleensa koulukiusattuja, siis väärinymmärettyjä jo lapsena. Aion nyt pistää niin sanotusti paremmaksi: 9 vuotta peruskoulua vaati 4,5 vuotta psykoterapiaa, Peruskoulun jälkeen, kun viimein tajusin selvinneeni sieltä hengissä, sairastuin keskivaikeaan masennukseen  josta toipuminen kesti useita vuosia.

Olin niin sanotusti erilainen ja aivan varmasti helppo uhri. Väkivaltarikolliset kuulemma valitsevat uhrinsa käytöksen perusteella, samoin toimivat myös koulunpihan sadistit.
Vaihdoin koulua kolme kertaa, uudessa opinahjoassa sain olla rauhassa keskimäärin kolme päivää, sitten kaikki alkoi taas alusta. Nimittely, fyysinen väkivalta ja yläasteella seksuaalinen ahdistelu olivat minulle arkipäivää.
Kiusaamiseen ei puututtu, ala-asteella opettajat olivat sitä mieltä että minua huoritteleva Teemu oli ihastunut minuun. Teemulla oli jo neljännellä luokalla rauhoittava lääkitys ja hänet oli erittäin agressiivinen Jos kyse olisi ollut aikuisista, Teemulle olisi määrätty lähestymiskielto ja minä olisin saanut olla rauhassa, koska olimme lapsia hän sai piinata minua kolme vuotta. 
Yläasteella minulla ei ollut yhtään ystävää, vähän aikaa Sanna niminen tyttö kaveerasi kanssani mutta koska seurani sai muut välttelemään häntä, se loppui pian.
Yläasteella kiusaamisen syy oli äitini ammatti, hän opetti maahanmuuttajille suomea, olin siis neekerihuora tai pakolaistenpanija. Minulta. 12-vuotiaalta kyseltiin, monenko mustan miehen kanssa olen ollut sängyssä.

Liikuntatunneilla kiusaaminen oli helppoa koska pelkäsin ilmassa lentävää palloa. Johtui varmaan siitä että muilla oli tapana heittää pallo tahallisesti joko naamaani tai rintakehääni. Sain siis joko mustelman silmään tai hengitykseni salpautui.
Puhelimessa puhuminen on minulle edelleen vaikeaa, koska kiusaajilla soittelivat meille kotiin ja uhkailivat minua myös koulupäivän jälkeen. En siis vieläkään aina uskalla vastata tuntemattomiin numeroihin tai soittaa vähänkään vieraammille ihmisille. Onneksi hammaslääkärin voi varata nykyään Internetissä. Usemmmat virka-asiat hoidan sähköpostilla telefobiani vuoksi.

Peruskoulun jökeen pelkäsin ihmisiä niin paljon etten uskaltanut hakea mihinkään oppilaitokseen vaan istuin kotona tuijottamassa kattoa ja itkemässä. Lukiota kävin päivän, seuraavana aamuna sain koulun portaikossa paniikkikohtauksen ja raahauduin henki salpautuneena kotiin.
Koska en ole käynyt lukiota, minulla ei ole edelleenkään mahdollisuutta opiskella juuri sitä, mitä haluaisin, kiusaaminen vaikuttaa siis elämänkulkuuni vielä tänäkin päivänä.


 Lapseni aloitti nyt syksyllä koulun ja menneet tapahtumat palasivat elävinä mieleeni, onneksi Maisteri jaksoi kuunnella ja tukea minua ja muutaman päivän jälkeen pääsin ylös sängystä.

Joka vuosi sairastun korvatulehdukseen juuri sillä viikolla jolloin peruskoulut Suomessa avaavat ovensa.

Sietämisen tasapaino

Suvaitsevaisuus on ehkä vaikeimpia aiheita kirjoittaa, leimaantumatta joko rasistiksi tai kukkahattutädiksi. Minun on ensi alkuun myönnettävä että minulla, kuten kaikilla muillakin maapallolaisillla ja homo sapiens apinalajin edustajalla on ennakkoluuloja.

Olen pyrkinyt tietoisesti välttelemään siellaista elämää, että olisin tekemisissä vain ja ainoastaan kaltaisteni kanssa. On todella tylsää keskustella ihmisen kanssa jos koko ajan on samaa mieltä. Yhtälailla on tyhmää nimittään keskusteluksi sitä, että puhujat kuuntelevat toistensa ajatuksia vain keksiäkseen vasta-argumentteja, ilman että oikeasti kiinnittävät huomiota siihen, mitä toinen sanoo.
Olisi todella avartavaa päästä puheisiin oikean kansallisosialistin  kanssa, ilman että tarvitsisi pelätä saavansa turpaan. Minusta olisi mielenkiintoista kuulla, miten joku päätyy kannattamaan esimerkiksi  fasismia tai ajattelemaan ettei ilmasto lämpene.
Omien mielipiteiden kyseenalaistaminen on minusta hyvä asia, välillä on tarpeen miettiä, miksi ajattelee niin kuin ajattelee. Välillä toivon että keskustelukumppani ei automaattisesti olettaisi että jos olen jotain mieltä yritän automaattisesti käännyttää hänetkin.

Hyvä tyyppi

Maailmankaikkeuden ongelma ovat niin sanotut hyvät tyypit, eli me kaikki.
Me kaikki haluamme olla pidettyjä ja mukavia, sekä tehdä parhaamme. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että itse kukin tulee välillä luvanneeksi liikoja, lupaamme, koska haluamme olla Hyviä tyyppejä ja kaikkien kavereita.
Ja juuri tämä on se ongelma: odotat kaveria avuksi muutton koska hän lupasi, järjestät bileet joihin lupaa tulla 40 ihmistä ja paikalle saapuu vain 2 ja niiden kaveri joka luultavasti on vielä tosi rasittava (lue minä), talkoisiin tulee 3 ihmistä ja keitit talkoosoppaa koko tykillisen, lastenvahti ei ilmaannu paikalle koska hänelle ja poikaystävälle tuli riita ja lista jatkuu...
Mutta hei, eikös nyt ole niin että koska me olemme kaikki niin hyviä tyyppejä  meille pitää vaan aina ja uudestaan antaa anteeksi ja toinen tilaisuus. Hyvälle tyypille ei saa suuttua, kun se aina lupaa auttaa ja jeesata.

Toimimme kuin brändit, ihmisten mielestä hampurilaispelle on ihan sympaattinen ja pidetty tyyppi vaikka kyseisen firman toiminta olisikin kyseenalaista, ja se riisisuklaa nyt vaan on niin hyvää vaikka kaakaopapuja keräisivät kädettömät orpolapset. Mutta jos ne lupaa parantaa tapansa niin annetaanhan me niille anteeksi ja syödään lisää suklaata.

Noutoruokaa

Muistan kun eräillä rock-festivaaleilla, suunnilleen vuonna 1998 kävelin ystäväni Laurin kanssa alueen laidassa sijainneen omakotitalon ohitse. Sanoin että jos itse asuisin festarialueen vieressä perustaisin pihaan lerintäalueen. Ystäväni totesi että jos hän asuisi festarialueen vieressä, hän hankkisi haulikon.
Nykyään olen jotensakin samoilla linjoilla kuin Lauri. En todellakaan haluaisin pihalleni telttailevaa nuorisoa. Samalla logiikalla ymmärrän myös paikallisen K-markettimme johtoa, hankkivat roskakatokseensa jätepuristimen.

Kotikaupunkini oli ennen roskisdyykkarin paratiisi, ruokaa oli tarjolla runsaasti, sen kun vaan kävi hakemassa kun kauppa oli sulkenut ovensa. Roskiksella tapasi tuttuja ja eväät jaettiin suunnilleen reilusti.
Sana tästä paratiisista alkoi levitä, paikalla alkoi liikkua dyykkareita jopa mersuilla, eräs keski-ikäinen setämies oli paikalla lähes aina samaan aikaan kanssani. Jostain syystä hän oli kovin tuohtunut siitä että osa dyykkareista oli maahanmuuttajia, vievät meidän ruuat p#rkele.

Kun ruuanhakijoita oli vähän, roskakatos pysyi suunnilleen siistinä eikä toiminta aiheuttanut suurempaa häiriötä. Porukan kasvaessa tilanne muuttui ikäväksi, koska kaikki eivät malttaneet laittaa oikeasti pilaantuneita elintarvikkeita takaisin biojäteastiaan.
Kaupan henkilökunnasta ei taatusti ollut mukavaa lähteä töistä pimeän takapihan kautta, kun paikalla kyttäsi jo muutama innokas ruuanetsijä.
Roskakatokseen tuli siis jätepuristin, hälytysjärjestelmä ja järeä lukko, kalliita hankintoja varmaankin ja tuskin kovin ekologista.

Jos vielä löydän oikein hyvän dyykkiroskiksen, aion toimia kuten hyvän sienipaikan löytänyt, en paljasta sitä kenellekään mutta jakelen ylimääräiset herkut kavereille kotoa käsin. Toiminta ei näin pääse laajenemaan liikaa eikä kauppiaan tarvitse huolestua lieveilmiöistä.

Tylsä lapsuus

Pyrin parhaani mukaan järjestämään niin että lapsillani olisi mahdollisimman tylsä ja tapahtumaköyhä lapsuus. Tylsän lapsuuden tarkoituksena on kasvattaa kekseliäitä aikuisia, jotka osaavat itse ohjelmoida omaa toimintaansa ilman että heille täytyy erikseen järjestää toimintaa.

Keäslomalla meidän perhe ei suuntaa puuhamaahan tai vesipuistoon vaan kesäloman tähtihetki on viikko saaressa jossa ei ole juuri muuta tekemistä kuin uida, saunoa, loikoa riippumatossa tai paistaa lettuja. Muita matkakohteita ovat olleet Espoo, Hämeenlinna ja Vantaa.

Molemmat lapseni kyllä harrastavat, poikani käy kerran viikossa kerhossa tekemässä erilaisia käsitöitä ja tyttäreni aloitti juuri baletin, se on hänen elämänpituinen unelmansa, joka viimein toteutui tänä syksynä. Rehellisyyden nimissä soisin hänen mieluummin harrastavan vaikka judoa tai jalkapalloa, mutta jostain kumman syystä 4-vuotiaan tytön mielestä on ihanaa pyöriä vaaleanpunaisessa jumppapuvussa klassien musiikin tahtiin, en kyllä tajua..

Välillä haaveilen näkeväni lapseni virtuoosipianistina Opperatalossa tai juhlittuna taiteilijanerona Kiasman avajaiskaronkassa, niinä hetkinä mietin, pitäisikö poikani aloittaa soittotunnit ja tyttäreni ilmoittaa kuvataidekouluun. Toistaiseksi arvostan kuitenkin enemmän sitä, että harrastukset eivät häiritse muita vapaa-ajan ohjelmanumeroita, kuten laiskottelua tai kyläilyä. Enkä halua viettää arki-iltojani kuskaamalla lapsia harrastuspaikkaan ja sieltä koriin.

Reilu meininki

Kotirouvillahan on tapana harrastaa jonkinlaista hyväntekeväisyyttä ja tehdä vapaaehtoistyötä, joten päätin hankkia itselleni pestin maailmankaupalta, kävin tutustumassa toimintaan eilen ja ensi viikolla opettelen käyttämään kassakonetta.
Kannatan sydämestäni reilua kauppaa, minusta kehitysmaiden viljelijä ansitsee tuotteistaan reilun hinnan ja uskon että reilu kauppa oikeasti auttaa ihmisiä köyhyydestä.

Afrikassa ei maataloustukia makseta, kun taas EU jakaa tuotteilleen myös vientitukia. Afrikassa saatetaan ostaa italialaista pastaa koska se on tuettuna halvempaa kuin paikallinen ruoka, tällöin paikallinen viljelijä jää työttömäksi.

Reilun kaupan sokeria saa jo marketistakin, mutta maailmankaupan tuotteiden joukossa on paljon sellaisten pienosuuskuntien tuotteita joilla ei olisi mitään mahdollisuutta isoilla markkinoilla, jo sen vuoksi ettei pieni osuuskunta kykene valmistamaan isojen tukkuliikkeiden vaatimia määriä. Samojen asioiden kanssa painiskelee myös suomalainen käsityöläinen. Sen vuoksi ostan mielelläni myös suomalaista käsityötä, koen auttavani paikallista pienyrittäjää saamaan tuotteesta reilun hinnan ilman monia välikäsiä, reilua kaupaa siis tämäkin.

Nomen est omen

Soitin eilen yritykseen, josta hain töitä kysyäkseni onko hakemukseni vastaanotettu. Puhelimeen vastannut nainen sanoin hakemuksen tulleen perille ja kehui tämän jälkeen suomenkielen taitoani, hän siis luuli minua nimeni perusteella ulkomaalaiseksi. Vastasin hymähdellen syntyneeni Tampereelle ja että CV:ssäni lukeen äidinkielen kohdalla suomi.

Kun muutimme tähän asuntoon, kävivät Jehovantodistajat tutustumiskäynnillä. He soittivat ovikelloa ja Maisterin avatessa kysyivät että onko taloudessa asuva ulkomaalaissyntyinen henkilö kotosalla, tarkoittivat siis Lyra nimistä henkilöä.

En tiedä on oletetulla ulkomaalaisuudellani jotain tekemistä sen kanssa että en ole onnistunut saamaan työpaikkaa useista hakemuksista huolimatta, tilanne olisi todennäköisesti vaikeampi jos nimeni oli vaikka Abu-Hanna tai Abbas.

En aio kuitenkaan vaihtaa sukunimeä, olen nimittäin tehnyt sen jo kerran. Lyra on äitini tyttönimi ja minulle rakas. Äidinpuolen sukulaisista oli tosin hassua ja kummallista että väkisin halusin nimen itselleni, prosessi ei nimittäin ollut mitenkään yksinkertainen, siitä mahdollisesti tuonnempana.

Aktivistin näköinen nainen

28.8 ydinvoima-aktivistit sulkivat Olkiluodon ydinvoimalaan johtavat tiet. Itse en tempaukseen osallistunut, koska en kykene lähtemään sellaiseen tempaukseen jossa pitäisi olla toisella puolen Suomea aamulla kello 6 .
Tempauksen uutisointi yllätti positiivisesti, uutisissa näkyi "ammattimielenosoittajan"näköisten nuorten lisäksi keski-ikäisiä rouvia joista yhtä jopa haastateltiin.
Yleensähän mielenosoittajat mielletään noin 20-vuotiaiksi rasta-tai irokeesi tukkaisiksi nuoriksi joilla on mustat vaatteet ja kova ääni.
Suomessa ajatellan kaikkien anarkistien ja kasvissyöjien vastaavan tätä mielikuvaa, muualla maailmassa tuntuu olevan toisin. Esimerkiksi USA:ssa vastaasi kävelevä pukumies voi aivan hyvin olla vegaani ja viettää viikonloput autonomisella sosaalikeskuksella kokkaamassa kasvisruokaa ja jakamassa sitä asunnottomille, olen nähnyt tämän tv:ssä joten sen on pakko olla totta.
Minä kaipaan tempauksiin lisää mummoja.
Kun olin lapsi ja kävin äidin kanssa rauhanmarsseilla, siellä oli mummoja ja muutama vaarikin.
Muistan meidän marssineen rauhankyyhkyin koristelluin lipuin Hämeenkatua ja Keskustorilla sai sitten pullaa. Nykyään suhtaudun varauksella ajatukseen että otan lapset mukaan mielenosoitukseen, toukokuun ydinvoimamielenosoitus Eduskuntatalolla oli poikkeus, siellä oli muutakin vaunukansaa ja ainoastaan kaksi ohikulkijaa kommentoi lasteni mukanaoloa negatiivisesti.

Minä myös

Supersankarini Mo sarjakuvasta Dykes to watch out for toteaa kaapista ulos tulemisen olevan paras keino haastaa heteronormatiivinen ajattelu. Ymmärrän hänen pointtinsa mutta joskus sitä toivoo että ihmisillä ei olisi tarvetta kommentoida ei-heteroseksuaalisuutta ja tehdä siitä numeroa Joissakin elämänvaiheissa taas, on pakotettu tulemaan kaapista useita kertoja päivässä, mikä on kohtuullisen rasittavaa pidemmän päälle.
Otetaan esimerkiksi asunnonvaihto; Minä ja samaa sukupuolta oleva puolisoni, kutsuttakoon häntä vaikka Maisteriksi, otimme ison askeleen ja päätimme siirtää tavaramme ja perheemme samaan osoitteeseen. Koska Maisteri ei ole ihan vielä maisteri ja minä kahden lapsen opiskeleva äiti, haimme opiskelijoille tarkoitetua perheasuntoa.
Asunnon hakuun suhtauduttiin myönteisesti, tosin meille huomautettiin että ymmärrämmekö varmasti että asunnot on tarkoitettu perheille, eikä kämppiksille, vakuutimme siinä sitten käsi kädessä että samaa perhettä tässä ollaan.
Haimme sitten Kelasta asumistukea ja päätimme sielläkin rehellisesti tunnustaa olevamme pari, ilmoitin samalla että yksinhuoltajuuteni päättyy koska asun avoliitossa. Tämä kaapistatulo osoittautui tarpeettomaksi, koska samaa sukupuolta olevaa kumppania ei lasketa avopuolisoksi vaikka haluaisi.
Sääliksi käy niitä paria kaveria, joilla oikeasti on eri sukupuolta oleva kämppis, he koettavat vakuuttaa etteivät ole pari, siinä juuri onnistumatta, me taasen koetimme vakuuttaa olevamme muutakin kuin kämppiksiä, kummankin mahdollisuus onnistua on samaa luokkaa.

Kelan ja vuokranantajan lisäksi, olimme pakotettuja tulemaan kaapista lasten päiväkodissa ja koulussa jotta Maisterin annettaisiin hakea lapsia hoidosta, sinänsä ihan ymmärrettävä varotoimenpide.
Mutta olen tässä miettinyt onko kaikkien näiden tahojen todella välttämätöntä tietää sukupuolien suuntautumisemme. Meidät kun saatetaan määritellä vain sen kautta eikä vain vanhempina tai vuokralaisina.
Ehkä tämä jatkuva sateenkaariperheeksi tunnustautuminen valmentaa meitä suurempiin koitoksiin, sukulaisten ja perhetuttujen kohtaamiseen.