torstai, 30. joulukuuta 2010

ruumis-ruumis ongelma

Toissapäivänä kävimme Maisterin kanssa luistelemassa. Aluksi vain Maisteri luisteli, mutta se näytti niin mukavalta että minäkin uskaltauduin laittamaan hokkarit jalkaan ja nousemaan jäälle. Koska en ole luistellut noin kymmeneen vuoteen, menimme kentän ympäsi käsistä kiinni pitäen. Lopulta aivoni alkoivat muistaa miten pysyä pystyssä.
Olen aina ollut kaikkea muuta kuin urheilullinen. Koululiikunta oli hirveää kidutusta enkä liikkunut vapaaehtoisesti. Parikymppisenä kävin kuntosalilla mutta vain sen vuoksi että tajusin ettei kroppa kestä muuten.
Ajattelen edelleen kehoni olevan lähinnä säilytyspaikka aivoille ja sielulle. Välttämäntön paha, tomumaja jota on raahattava mukana koska ilman sitä en pysty maapallolla paarustamaan.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että suhtautuisin kehooni vihamielisesti, en vain kiinnitä siihen erityisesti huomiota ellei joku paikka vaadi korjaamista.

sunnuntai, 26. joulukuuta 2010

Kerjäläisten lakko

Olen elänyt joulupyhät yltäkylläisyyden keskellä ja syönyt hyvin ja hartaasti. Siksi onkin ollut liikuttavaa lukea Boris Simonin kirjaa Emmauksen Lumpunkerääjät. Kaikessa poeettisuudessaan kirja teki minuun vaikutuksen ja itketti.
Vielä tänäkin päivänä Euroopassa kuolee lapsia nälkään ja kylmyyteen, vielä tämänkin päivän ihmiset taistelvat ruuasta ja hyvinvoinnin rippeistä. Vielä tänäkin päivänä Helsingissä liikku kerjäläisiä.

Emmaus liikkeen perusajatuskiin kuuluu ajatus siitä, että ihmistä täytyy tukea ja auttaa mutta samalla hänen on otettava vastuu omasta toiminnastaan. Suomessa on keskusteltu paljon siitä, pitääkö kerjäläisille antaa rahaa, vai ei. Tähän asti minulla ei ole ollut peruteluja suuntaan tai toiseen, mutta Simonin kirja sai minut ajattelemaan asiaa.
Ihmisellä, niin köyhällä kuin rahakkaallakin on oikeus itsekunnioitukseen. Jos annamme kerjäläiselle lantin, tulemme samalla opettaneeksi hänelle, että hänen paikkansa on kadunkulmassa maahan polvistuneena, että hän on kerjäläinen eikä kykene muuhun. Opetamme tämän samalla myös kerjäläisen lapsille.

Silminnäkijä -dokumentissa muutama viikko sitten näytettiin millaisia ongelmia Romanian romanilapsilla on koulunkäynnissä. Romanikoulut ovat huonotasoisempia kuin valtaväsetön lapsille tarkoitetut. Lisäksi koululaisilla täytyy olla ruokarahaa ja tietysti talvikengät jotta hän kouluun pääsee.
Entäs jos koulun vieressä sijaitsisi soppakeittiö jossa koululaisten vanhemmat tekisivät vuorollaan heille lounaan, ja voisivat vaikka parantaa omaakin lukutaitoaan. Entä jos romanit Romaniassa alkaisivat vaatia omia oikeuksiaan ja parempaa elämää. Entä jos he hylkäisivät roolinsa avunsaajina ja ryhtyisivät aktiivisiksi kansalaisiksi, mitä tästä seuraisi?

sunnuntai, 28. marraskuuta 2010

Hurja hämeenkatu

Hämeenkadulla räjähti, istuin työmatkalla bussissa tuijottamassa sinisiä vilkkuvaloja jotka loistivat kilometrin päähän. Linja-auto kääntyi sivukadulle, pois tavanomaiselta reitiltään. Mutta päätyi kuitenkin oikeaan määränpäähän.

Tapauksesta puhuttiin tietysti työpaikan kahvihuoneessa, monta päivää. Keskustelijat päätyivät siihen, "että sellaisia roistoja ne kaikki ulkomaalaiset on" ja "niille hän ei ihmishenki merkitse mitään" jne

Minä piilouduin lehteni taakse ja koetin keksiä jotakin älykästä sanottavaa joka vähän pehmentäisi tunnelmaa, siinä kuitenkaan onnistumatta.

torstai, 14. lokakuuta 2010

mun mummoni

Minulla oli kolme isoäitiä jotka olivat ns Järjestyksen ihmisiä. Heidän kotonaan oli aina siistiä. jopa maton hapsut oli kammattu suoriksi. Ruoka tarjoiltiin tarkalleen oikealla kellonlyömällä ja aikuiset ottivat ensin. Mummot olivat kuitenkin mukavia ihmsiä ja minulla on heistä oikein mukavia lapsuusmuistoja.

Vanhetessaan viimeisenä elossa olleen isoäitini persoonallisuus muuttui. Hänestä tuli hyvin pisteliäs, kärttyisä ja pitkävihainen. Aloin pelätä mummoa ja lopulta pelkäsin kaikkia hänen ikäisiään ja vähän nuorempia tätejä. Bussissa sain sydärin kun joku vanhempi rouvashenkilö istui viereeni ja välttelin tilanteita ja paikkoja joissa eläkeläiset liikkuvat, kuten pankkeja aamutuimaan ja apteekkeja iltapäivisin, minulla oli siis vaikea aviafobia.

Viime vuonna päädyin sattumalta työtehtäviin joissa olin tekemisissä mummojen kanssa joka päivä. Neuvoin heille käsityötekniikoita, keitin kahvia ja jutustelin. Kuuntelin mummojen härskejä vitsejä korvat punaisina ja tulin kerran huppeliin kun mummelit sujauttivat konjakkia kahviini. paranin siis aviafobiasta kertaheitolla ,kiitos mummot.

tiistai, 5. lokakuuta 2010

työelämän kurjistumisen lyhyt historia

15-vuotiaana tarvitsen rahaa, joten menen töihin. Palkka on minusta ihan hyvä, työtä on kohtuullisesti ja työkaverit ovat mukavia

 19-vuotiaana tarvitsen kesätöitä joten opettajani soittaa kaverilleen ja saan työpaikan kuukaudeksi. Tai oikeastaan 28:ksi päiväksi jotta työnantaja välttyy lomarahojen maksamiselta. Koko ajan on kauhea kiire. Vakituiset työntekijät haluaisivat minun jäävän pidemmäksi aikaa. Heistä haluaiaivat että talossa olisi yksi kesätyöntekijä kolemn kuukauden ajan. Nyt he joutuvat neuvomaan hommat kolmelle eri ihmiselle.

21-vuotiaana olen työttömänä  1.5 vuotta Masennun ja istun päivät baarissa juomassa kahvia ja kuuntelemassa vanhojen partojen turinoita. Onneksi saan opiskelupaikan.


24-vuotiaana saan työpaikan oppisopimuksella, paikkaa ei olisi ilman valtion maksamaa palkkatukea työnantajalle.Olen samassa firmassa töissä 4 kertaa, työsuhteeni loppuu aina toukokuussa. Tämäkin työnantaja välttyy siis lomarahoilta ja multa maksuilta kesällä. Kiire on kova koska työntekijöitä ja työaikaa on liian vähän. Ylityötunnit hyvitetään vapaina joten motivaatiota ylitöihin ei juuri ole. Firmassa puhutaan koko ajan lomautuksista ja uhkaillaan toiminnan lopettamisella ellemme ole tehokkaampia.


29-vuotiaana teen keikkatöitä tiskaajana, keittiöapulaisen ja rakennussiivoojana.
Saan paljon keikkoja olen kysytty koska olen harvoja firman työntekijöitä joka puhuu suomea.

Vuokratyöläisten ja vakituissen työntekijöiden välillä on juopa, emme paljon juttele. Toisaalta juttelulle ei ole aikaa mutta syynä on myös se, että joissakin yrityksissä vakituinen työntekijä on saatettu irtisanoa ja korvata vuokratyöläisellä. Olen siis syntipukki jonkun työkaverin erottamiselle. Vuokratyöläinen ei myöskään kannata valittaa epäkohdista koska hänet on helppo korvata toisella vuokratyötekijällä.

31-vuotiaana olen valmistunut unelma-ammattiini mutta alan työpaikat on siirretty halpatyömaihin. En uskalla ryhtyä yrittäjäksi joten olen jälleen työtön

maanantai, 4. lokakuuta 2010

Koulukiusattu

Keltaisessa lehdistössä julkkiksilla on tapana kertoa olleensa koulukiusattuja, siis väärinymmärettyjä jo lapsena. Aion nyt pistää niin sanotusti paremmaksi: 9 vuotta peruskoulua vaati 4,5 vuotta psykoterapiaa, Peruskoulun jälkeen, kun viimein tajusin selvinneeni sieltä hengissä, sairastuin keskivaikeaan masennukseen  josta toipuminen kesti useita vuosia.

Olin niin sanotusti erilainen ja aivan varmasti helppo uhri. Väkivaltarikolliset kuulemma valitsevat uhrinsa käytöksen perusteella, samoin toimivat myös koulunpihan sadistit.
Vaihdoin koulua kolme kertaa, uudessa opinahjoassa sain olla rauhassa keskimäärin kolme päivää, sitten kaikki alkoi taas alusta. Nimittely, fyysinen väkivalta ja yläasteella seksuaalinen ahdistelu olivat minulle arkipäivää.
Kiusaamiseen ei puututtu, ala-asteella opettajat olivat sitä mieltä että minua huoritteleva Teemu oli ihastunut minuun. Teemulla oli jo neljännellä luokalla rauhoittava lääkitys ja hänet oli erittäin agressiivinen Jos kyse olisi ollut aikuisista, Teemulle olisi määrätty lähestymiskielto ja minä olisin saanut olla rauhassa, koska olimme lapsia hän sai piinata minua kolme vuotta. 
Yläasteella minulla ei ollut yhtään ystävää, vähän aikaa Sanna niminen tyttö kaveerasi kanssani mutta koska seurani sai muut välttelemään häntä, se loppui pian.
Yläasteella kiusaamisen syy oli äitini ammatti, hän opetti maahanmuuttajille suomea, olin siis neekerihuora tai pakolaistenpanija. Minulta. 12-vuotiaalta kyseltiin, monenko mustan miehen kanssa olen ollut sängyssä.

Liikuntatunneilla kiusaaminen oli helppoa koska pelkäsin ilmassa lentävää palloa. Johtui varmaan siitä että muilla oli tapana heittää pallo tahallisesti joko naamaani tai rintakehääni. Sain siis joko mustelman silmään tai hengitykseni salpautui.
Puhelimessa puhuminen on minulle edelleen vaikeaa, koska kiusaajilla soittelivat meille kotiin ja uhkailivat minua myös koulupäivän jälkeen. En siis vieläkään aina uskalla vastata tuntemattomiin numeroihin tai soittaa vähänkään vieraammille ihmisille. Onneksi hammaslääkärin voi varata nykyään Internetissä. Usemmmat virka-asiat hoidan sähköpostilla telefobiani vuoksi.

Peruskoulun jökeen pelkäsin ihmisiä niin paljon etten uskaltanut hakea mihinkään oppilaitokseen vaan istuin kotona tuijottamassa kattoa ja itkemässä. Lukiota kävin päivän, seuraavana aamuna sain koulun portaikossa paniikkikohtauksen ja raahauduin henki salpautuneena kotiin.
Koska en ole käynyt lukiota, minulla ei ole edelleenkään mahdollisuutta opiskella juuri sitä, mitä haluaisin, kiusaaminen vaikuttaa siis elämänkulkuuni vielä tänäkin päivänä.


 Lapseni aloitti nyt syksyllä koulun ja menneet tapahtumat palasivat elävinä mieleeni, onneksi Maisteri jaksoi kuunnella ja tukea minua ja muutaman päivän jälkeen pääsin ylös sängystä.

Joka vuosi sairastun korvatulehdukseen juuri sillä viikolla jolloin peruskoulut Suomessa avaavat ovensa.

torstai, 30. syyskuuta 2010

Sietämisen tasapaino

Suvaitsevaisuus on ehkä vaikeimpia aiheita kirjoittaa, leimaantumatta joko rasistiksi tai kukkahattutädiksi. Minun on ensi alkuun myönnettävä että minulla, kuten kaikilla muillakin maapallolaisillla ja homo sapiens apinalajin edustajalla on ennakkoluuloja.

Olen pyrkinyt tietoisesti välttelemään siellaista elämää, että olisin tekemisissä vain ja ainoastaan kaltaisteni kanssa. On todella tylsää keskustella ihmisen kanssa jos koko ajan on samaa mieltä. Yhtälailla on tyhmää nimittään keskusteluksi sitä, että puhujat kuuntelevat toistensa ajatuksia vain keksiäkseen vasta-argumentteja, ilman että oikeasti kiinnittävät huomiota siihen, mitä toinen sanoo.
Olisi todella avartavaa päästä puheisiin oikean kansallisosialistin  kanssa, ilman että tarvitsisi pelätä saavansa turpaan. Minusta olisi mielenkiintoista kuulla, miten joku päätyy kannattamaan esimerkiksi  fasismia tai ajattelemaan ettei ilmasto lämpene.
Omien mielipiteiden kyseenalaistaminen on minusta hyvä asia, välillä on tarpeen miettiä, miksi ajattelee niin kuin ajattelee. Välillä toivon että keskustelukumppani ei automaattisesti olettaisi että jos olen jotain mieltä yritän automaattisesti käännyttää hänetkin.