Sietämisen tasapaino

Suvaitsevaisuus on ehkä vaikeimpia aiheita kirjoittaa, leimaantumatta joko rasistiksi tai kukkahattutädiksi. Minun on ensi alkuun myönnettävä että minulla, kuten kaikilla muillakin maapallolaisillla ja homo sapiens apinalajin edustajalla on ennakkoluuloja.

Olen pyrkinyt tietoisesti välttelemään siellaista elämää, että olisin tekemisissä vain ja ainoastaan kaltaisteni kanssa. On todella tylsää keskustella ihmisen kanssa jos koko ajan on samaa mieltä. Yhtälailla on tyhmää nimittään keskusteluksi sitä, että puhujat kuuntelevat toistensa ajatuksia vain keksiäkseen vasta-argumentteja, ilman että oikeasti kiinnittävät huomiota siihen, mitä toinen sanoo.
Olisi todella avartavaa päästä puheisiin oikean kansallisosialistin  kanssa, ilman että tarvitsisi pelätä saavansa turpaan. Minusta olisi mielenkiintoista kuulla, miten joku päätyy kannattamaan esimerkiksi  fasismia tai ajattelemaan ettei ilmasto lämpene.
Omien mielipiteiden kyseenalaistaminen on minusta hyvä asia, välillä on tarpeen miettiä, miksi ajattelee niin kuin ajattelee. Välillä toivon että keskustelukumppani ei automaattisesti olettaisi että jos olen jotain mieltä yritän automaattisesti käännyttää hänetkin.

Hyvä tyyppi

Maailmankaikkeuden ongelma ovat niin sanotut hyvät tyypit, eli me kaikki.
Me kaikki haluamme olla pidettyjä ja mukavia, sekä tehdä parhaamme. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että itse kukin tulee välillä luvanneeksi liikoja, lupaamme, koska haluamme olla Hyviä tyyppejä ja kaikkien kavereita.
Ja juuri tämä on se ongelma: odotat kaveria avuksi muutton koska hän lupasi, järjestät bileet joihin lupaa tulla 40 ihmistä ja paikalle saapuu vain 2 ja niiden kaveri joka luultavasti on vielä tosi rasittava (lue minä), talkoisiin tulee 3 ihmistä ja keitit talkoosoppaa koko tykillisen, lastenvahti ei ilmaannu paikalle koska hänelle ja poikaystävälle tuli riita ja lista jatkuu...
Mutta hei, eikös nyt ole niin että koska me olemme kaikki niin hyviä tyyppejä  meille pitää vaan aina ja uudestaan antaa anteeksi ja toinen tilaisuus. Hyvälle tyypille ei saa suuttua, kun se aina lupaa auttaa ja jeesata.

Toimimme kuin brändit, ihmisten mielestä hampurilaispelle on ihan sympaattinen ja pidetty tyyppi vaikka kyseisen firman toiminta olisikin kyseenalaista, ja se riisisuklaa nyt vaan on niin hyvää vaikka kaakaopapuja keräisivät kädettömät orpolapset. Mutta jos ne lupaa parantaa tapansa niin annetaanhan me niille anteeksi ja syödään lisää suklaata.

Noutoruokaa

Muistan kun eräillä rock-festivaaleilla, suunnilleen vuonna 1998 kävelin ystäväni Laurin kanssa alueen laidassa sijainneen omakotitalon ohitse. Sanoin että jos itse asuisin festarialueen vieressä perustaisin pihaan lerintäalueen. Ystäväni totesi että jos hän asuisi festarialueen vieressä, hän hankkisi haulikon.
Nykyään olen jotensakin samoilla linjoilla kuin Lauri. En todellakaan haluaisin pihalleni telttailevaa nuorisoa. Samalla logiikalla ymmärrän myös paikallisen K-markettimme johtoa, hankkivat roskakatokseensa jätepuristimen.

Kotikaupunkini oli ennen roskisdyykkarin paratiisi, ruokaa oli tarjolla runsaasti, sen kun vaan kävi hakemassa kun kauppa oli sulkenut ovensa. Roskiksella tapasi tuttuja ja eväät jaettiin suunnilleen reilusti.
Sana tästä paratiisista alkoi levitä, paikalla alkoi liikkua dyykkareita jopa mersuilla, eräs keski-ikäinen setämies oli paikalla lähes aina samaan aikaan kanssani. Jostain syystä hän oli kovin tuohtunut siitä että osa dyykkareista oli maahanmuuttajia, vievät meidän ruuat p#rkele.

Kun ruuanhakijoita oli vähän, roskakatos pysyi suunnilleen siistinä eikä toiminta aiheuttanut suurempaa häiriötä. Porukan kasvaessa tilanne muuttui ikäväksi, koska kaikki eivät malttaneet laittaa oikeasti pilaantuneita elintarvikkeita takaisin biojäteastiaan.
Kaupan henkilökunnasta ei taatusti ollut mukavaa lähteä töistä pimeän takapihan kautta, kun paikalla kyttäsi jo muutama innokas ruuanetsijä.
Roskakatokseen tuli siis jätepuristin, hälytysjärjestelmä ja järeä lukko, kalliita hankintoja varmaankin ja tuskin kovin ekologista.

Jos vielä löydän oikein hyvän dyykkiroskiksen, aion toimia kuten hyvän sienipaikan löytänyt, en paljasta sitä kenellekään mutta jakelen ylimääräiset herkut kavereille kotoa käsin. Toiminta ei näin pääse laajenemaan liikaa eikä kauppiaan tarvitse huolestua lieveilmiöistä.

Tylsä lapsuus

Pyrin parhaani mukaan järjestämään niin että lapsillani olisi mahdollisimman tylsä ja tapahtumaköyhä lapsuus. Tylsän lapsuuden tarkoituksena on kasvattaa kekseliäitä aikuisia, jotka osaavat itse ohjelmoida omaa toimintaansa ilman että heille täytyy erikseen järjestää toimintaa.

Keäslomalla meidän perhe ei suuntaa puuhamaahan tai vesipuistoon vaan kesäloman tähtihetki on viikko saaressa jossa ei ole juuri muuta tekemistä kuin uida, saunoa, loikoa riippumatossa tai paistaa lettuja. Muita matkakohteita ovat olleet Espoo, Hämeenlinna ja Vantaa.

Molemmat lapseni kyllä harrastavat, poikani käy kerran viikossa kerhossa tekemässä erilaisia käsitöitä ja tyttäreni aloitti juuri baletin, se on hänen elämänpituinen unelmansa, joka viimein toteutui tänä syksynä. Rehellisyyden nimissä soisin hänen mieluummin harrastavan vaikka judoa tai jalkapalloa, mutta jostain kumman syystä 4-vuotiaan tytön mielestä on ihanaa pyöriä vaaleanpunaisessa jumppapuvussa klassien musiikin tahtiin, en kyllä tajua..

Välillä haaveilen näkeväni lapseni virtuoosipianistina Opperatalossa tai juhlittuna taiteilijanerona Kiasman avajaiskaronkassa, niinä hetkinä mietin, pitäisikö poikani aloittaa soittotunnit ja tyttäreni ilmoittaa kuvataidekouluun. Toistaiseksi arvostan kuitenkin enemmän sitä, että harrastukset eivät häiritse muita vapaa-ajan ohjelmanumeroita, kuten laiskottelua tai kyläilyä. Enkä halua viettää arki-iltojani kuskaamalla lapsia harrastuspaikkaan ja sieltä koriin.

Reilu meininki

Kotirouvillahan on tapana harrastaa jonkinlaista hyväntekeväisyyttä ja tehdä vapaaehtoistyötä, joten päätin hankkia itselleni pestin maailmankaupalta, kävin tutustumassa toimintaan eilen ja ensi viikolla opettelen käyttämään kassakonetta.
Kannatan sydämestäni reilua kauppaa, minusta kehitysmaiden viljelijä ansitsee tuotteistaan reilun hinnan ja uskon että reilu kauppa oikeasti auttaa ihmisiä köyhyydestä.

Afrikassa ei maataloustukia makseta, kun taas EU jakaa tuotteilleen myös vientitukia. Afrikassa saatetaan ostaa italialaista pastaa koska se on tuettuna halvempaa kuin paikallinen ruoka, tällöin paikallinen viljelijä jää työttömäksi.

Reilun kaupan sokeria saa jo marketistakin, mutta maailmankaupan tuotteiden joukossa on paljon sellaisten pienosuuskuntien tuotteita joilla ei olisi mitään mahdollisuutta isoilla markkinoilla, jo sen vuoksi ettei pieni osuuskunta kykene valmistamaan isojen tukkuliikkeiden vaatimia määriä. Samojen asioiden kanssa painiskelee myös suomalainen käsityöläinen. Sen vuoksi ostan mielelläni myös suomalaista käsityötä, koen auttavani paikallista pienyrittäjää saamaan tuotteesta reilun hinnan ilman monia välikäsiä, reilua kaupaa siis tämäkin.

Nomen est omen

Soitin eilen yritykseen, josta hain töitä kysyäkseni onko hakemukseni vastaanotettu. Puhelimeen vastannut nainen sanoin hakemuksen tulleen perille ja kehui tämän jälkeen suomenkielen taitoani, hän siis luuli minua nimeni perusteella ulkomaalaiseksi. Vastasin hymähdellen syntyneeni Tampereelle ja että CV:ssäni lukeen äidinkielen kohdalla suomi.

Kun muutimme tähän asuntoon, kävivät Jehovantodistajat tutustumiskäynnillä. He soittivat ovikelloa ja Maisterin avatessa kysyivät että onko taloudessa asuva ulkomaalaissyntyinen henkilö kotosalla, tarkoittivat siis Lyra nimistä henkilöä.

En tiedä on oletetulla ulkomaalaisuudellani jotain tekemistä sen kanssa että en ole onnistunut saamaan työpaikkaa useista hakemuksista huolimatta, tilanne olisi todennäköisesti vaikeampi jos nimeni oli vaikka Abu-Hanna tai Abbas.

En aio kuitenkaan vaihtaa sukunimeä, olen nimittäin tehnyt sen jo kerran. Lyra on äitini tyttönimi ja minulle rakas. Äidinpuolen sukulaisista oli tosin hassua ja kummallista että väkisin halusin nimen itselleni, prosessi ei nimittäin ollut mitenkään yksinkertainen, siitä mahdollisesti tuonnempana.

Aktivistin näköinen nainen

28.8 ydinvoima-aktivistit sulkivat Olkiluodon ydinvoimalaan johtavat tiet. Itse en tempaukseen osallistunut, koska en kykene lähtemään sellaiseen tempaukseen jossa pitäisi olla toisella puolen Suomea aamulla kello 6 .
Tempauksen uutisointi yllätti positiivisesti, uutisissa näkyi "ammattimielenosoittajan"näköisten nuorten lisäksi keski-ikäisiä rouvia joista yhtä jopa haastateltiin.
Yleensähän mielenosoittajat mielletään noin 20-vuotiaiksi rasta-tai irokeesi tukkaisiksi nuoriksi joilla on mustat vaatteet ja kova ääni.
Suomessa ajatellan kaikkien anarkistien ja kasvissyöjien vastaavan tätä mielikuvaa, muualla maailmassa tuntuu olevan toisin. Esimerkiksi USA:ssa vastaasi kävelevä pukumies voi aivan hyvin olla vegaani ja viettää viikonloput autonomisella sosaalikeskuksella kokkaamassa kasvisruokaa ja jakamassa sitä asunnottomille, olen nähnyt tämän tv:ssä joten sen on pakko olla totta.
Minä kaipaan tempauksiin lisää mummoja.
Kun olin lapsi ja kävin äidin kanssa rauhanmarsseilla, siellä oli mummoja ja muutama vaarikin.
Muistan meidän marssineen rauhankyyhkyin koristelluin lipuin Hämeenkatua ja Keskustorilla sai sitten pullaa. Nykyään suhtaudun varauksella ajatukseen että otan lapset mukaan mielenosoitukseen, toukokuun ydinvoimamielenosoitus Eduskuntatalolla oli poikkeus, siellä oli muutakin vaunukansaa ja ainoastaan kaksi ohikulkijaa kommentoi lasteni mukanaoloa negatiivisesti.

Minä myös

Supersankarini Mo sarjakuvasta Dykes to watch out for toteaa kaapista ulos tulemisen olevan paras keino haastaa heteronormatiivinen ajattelu. Ymmärrän hänen pointtinsa mutta joskus sitä toivoo että ihmisillä ei olisi tarvetta kommentoida ei-heteroseksuaalisuutta ja tehdä siitä numeroa Joissakin elämänvaiheissa taas, on pakotettu tulemaan kaapista useita kertoja päivässä, mikä on kohtuullisen rasittavaa pidemmän päälle.
Otetaan esimerkiksi asunnonvaihto; Minä ja samaa sukupuolta oleva puolisoni, kutsuttakoon häntä vaikka Maisteriksi, otimme ison askeleen ja päätimme siirtää tavaramme ja perheemme samaan osoitteeseen. Koska Maisteri ei ole ihan vielä maisteri ja minä kahden lapsen opiskeleva äiti, haimme opiskelijoille tarkoitetua perheasuntoa.
Asunnon hakuun suhtauduttiin myönteisesti, tosin meille huomautettiin että ymmärrämmekö varmasti että asunnot on tarkoitettu perheille, eikä kämppiksille, vakuutimme siinä sitten käsi kädessä että samaa perhettä tässä ollaan.
Haimme sitten Kelasta asumistukea ja päätimme sielläkin rehellisesti tunnustaa olevamme pari, ilmoitin samalla että yksinhuoltajuuteni päättyy koska asun avoliitossa. Tämä kaapistatulo osoittautui tarpeettomaksi, koska samaa sukupuolta olevaa kumppania ei lasketa avopuolisoksi vaikka haluaisi.
Sääliksi käy niitä paria kaveria, joilla oikeasti on eri sukupuolta oleva kämppis, he koettavat vakuuttaa etteivät ole pari, siinä juuri onnistumatta, me taasen koetimme vakuuttaa olevamme muutakin kuin kämppiksiä, kummankin mahdollisuus onnistua on samaa luokkaa.

Kelan ja vuokranantajan lisäksi, olimme pakotettuja tulemaan kaapista lasten päiväkodissa ja koulussa jotta Maisterin annettaisiin hakea lapsia hoidosta, sinänsä ihan ymmärrettävä varotoimenpide.
Mutta olen tässä miettinyt onko kaikkien näiden tahojen todella välttämätöntä tietää sukupuolien suuntautumisemme. Meidät kun saatetaan määritellä vain sen kautta eikä vain vanhempina tai vuokralaisina.
Ehkä tämä jatkuva sateenkaariperheeksi tunnustautuminen valmentaa meitä suurempiin koitoksiin, sukulaisten ja perhetuttujen kohtaamiseen.