Toissapäivänä kävimme Maisterin kanssa luistelemassa. Aluksi vain Maisteri luisteli, mutta se näytti niin mukavalta että minäkin uskaltauduin laittamaan hokkarit jalkaan ja nousemaan jäälle. Koska en ole luistellut noin kymmeneen vuoteen, menimme kentän ympäsi käsistä kiinni pitäen. Lopulta aivoni alkoivat muistaa miten pysyä pystyssä.
Olen aina ollut kaikkea muuta kuin urheilullinen. Koululiikunta oli hirveää kidutusta enkä liikkunut vapaaehtoisesti. Parikymppisenä kävin kuntosalilla mutta vain sen vuoksi että tajusin ettei kroppa kestä muuten.
Ajattelen edelleen kehoni olevan lähinnä säilytyspaikka aivoille ja sielulle. Välttämäntön paha, tomumaja jota on raahattava mukana koska ilman sitä en pysty maapallolla paarustamaan.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että suhtautuisin kehooni vihamielisesti, en vain kiinnitä siihen erityisesti huomiota ellei joku paikka vaadi korjaamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti